Juhannusdekkarit: Tenhunen, Tenhunen, Tenhunen

Eeva Tenhunen:
Mustat kalat (1964) , Keisari seisoo palatsissaan (1971) , Nuku hyvin, Punahilkka (1973)
Alkuperäinen kustantaja: WSOY
Kirjan julkaisija nyt: Crime Time
Sivuja yhteensä: 587
Mistä minulle: ostettu Elisa Kirjan sivuilta
Luettu: juhannuksena Berliinissä, sähkökirjana
Kotimainen laatudekkari


Juhannuksena halusin lukea jonkun kivan dekkarin ja minulle oli pariinkin otteeseen suositeltu Eeva Tenhusen tuotantoa. En oikeastaan tiennyt kirjoista kauheasti, vaikka olen jopa lukenut arvioita niistä, mutta jostain syystä en ole sen kummemmin painanut hänen nimeään mieleeni. Mutta hyvä ystävä ja työkaveri suositteli niin ponnekkaasti kotimaisia laatudekkareita, joissa on juuri oikeanlainen tunnelma ja kirjassa keskitytään Agatha Christien romaanien tavoin rikosten psykologiseen puoleen ja jotka on vielä hyvin kirjoitettu, joten latasin sähkökirjan iPadiin varsin suurin odotuksin. Enkä pettynyt. Minun ei ollut tarkoitus lukea kuin yksi, sillä harvoin luen peräkkäin samalta kirjailijalta monta teosta, mutta tarinan imu oli niin kova, että halusin ehdottomasti lukea heti lisää.

Mustat kalat on esikoisromaani, jossa murhatapauksia tutkii nuori opiskelijatyttö Liisa Rautasalo ja komisario Martti Halla. Miljöönä toimii salaperäinen Olavinlinna, jossa Liisa työskentelee turistioppaana ystäviensä kanssa. Liisa löytää kesken opaskierroksen juuri kihlautuneen työkaverinsa murhattuna ja joutuu tahtomattaan mukaan murhamysteerin tutkimuksiin. Minua viehätti romaanissa se, että kirja ei ollut ikävuosien kertyessä väljähtänyt, vaikka erityisesti dialogeissa ja ihmistenvälisissä suhteissa näkyi ajan henki. Tittelitietoisuus, kohteliaat puhuttelutavat, nuorten naisten kapina yhteisön odotuksia vastaan. Ja vaikka loppusuoralla arvasin murhaajan, oli se nimenomaan hyvin rakennetun tarinan ansiota, lukija pääsee mukaan tutkimuksiin. Komisarion loppupuheenvuoro muistutti niin Christien tyyliä, että olin pakahtua innostuksestani, sillä tiesin, että vaikka syitä tuntuu löytyvän yhdelle jos toiselle murha-aikeisiin, lopulta silmukka kiertyy juuri sen murhaajan ympärille, jonka uskoinkin teon tehneen.
Muita blogiarvioita: Ja kaikkea muuta, Alice in Bookworld, Kirjojen tomutusta, Illuusioita.

Keisari seisoo palatsissaan latautui lukulaitteeseeni saman tien ja olin iloinen, että tässäkin teoksessa kertojana on Liisa. Myös Martti Halla tutkii murhatapausta, joskin kesälomallaan. Liisa on saapunut poikaystävänsä kotitilalle tekemään tutkimusta tämän isoisästä Erik Bannerista. Tätä (minua!) gradunsa kanssa aikataulutanssia tempovaa kirjallisuudenopiskelijaa viehätti Liisan melko biografinen tutkimusote, hänen tutkiessaan kuuluisan kirjailijan tuotantoa. Mutta ei Liisakaan tutkimustaan ennätä juuri tehdä, kun sukuskandaalien selvittämisessä menee oma aikansa. Kuka murhasi epämiellyttävän Astan? Kaikilla on syy inhota sukuun naitua kirjallisuudentutkijaa, joka ei halunnut kunnioittaa hautarauhaa. Komisario Hallan kanssa Liisa löytää monta yhteistä säveltä ja tällä kertaa murhamysteerin ratkaisu yllätti lukijan. Tai kun se selvisi, tuntui lopputulos päivänselvältä. Olin ehtinyt tosin syyttää jo niin montaa, kerran osuen oikeaankin,sillä menneisyyden luurangot kolisivat monen kaapissa.
Muita blogiarvioita: Hyönteisdokumentti, Illuusioita, Vauhkon kirjat ja kirjaimet.

Nuku, hyvin Punahilkka osoittautui lopulta kolmesta hyvästä parhaaksi. Vaikka suosikkikertojani Liisa ei tässä teoksessa seikkaile edes sivujuonissa. Ja vaikka loppuratkaisu ei minua miellyttänyt, eikä sitä sellaisenaan voisi enää tässä ajassa kirjoittaa. Ehkä kirja oli ilmestymisvuonaan 1970-luvun alussa rohkea ja yllättävä, mutta nyt tietyt sanavalinnat ja murhaajan luonteenpiirteet tuntuivat epäuskottavilta. Mutta silti nämä seikat eivät vähentäneet liiaksi lukunautintoa ja koulumaailman, opettajanhuoneen riitasointuisen työyhteisön ja rehtorin vetovoiman kuvaus olivat niin taiten tehtyjä, että ei voi kuin kiittää. Hehkutukseksihan tämä menee, vaikka kuinka esittelisin myös kritisoitavia kohtia, Tenhusessa on omanlaisensa tenho. Henkilöitä teoksessa on paljon, mutta heitä esiteltiin melko samanarvoisesti kirjassa, joten kaikkien rakastaman rehtorin murhaajaksi olisi voinut sopia kuka tahansa. Herkullista!
Suosittelen Katjan arvion lukemista, sillä se on erittäin hyvä teksti tästä kirjasta.

Mikä koukutti?

Kolme kirjaa putkeen ja neljäs on loppusuoralla ja aion varmasti ladata Tenhusen loputkin kirjat luettavaksi. Harmittelen jo valmiiksi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan kirjaa. Yllä olevista miniarvioista saa ehkä jotain suuntaa siitä, miksi kirjoista pidin, mutta enemmänkin voisin pohtia Tenhus-koukkua.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin eivät kirjat ole kauhean jännittäviä, mutta juoni etenee kyllä sen verran sujuvasti ja pala palaselta mysteeriä avaten, että voi sanoa koko ajan odottavansa mitä tuleman pitää. Väkivaltaisuuksilla ei mässäillä ja ihmissuhteita ei selitellä pelkillä sivulauseilla. Henkilöt ja tapahtumapaikat ovat melko tavanomaisia ja siitä se koukku taitaa syntyäkin. Kirjat ovat niin todentuntuisia ja hyvin rakennettuja, ettei tasapainoisen murhamysteerin rakentamisen tarvita satoja ja satoja sivuja. Tenhusen parisataasivuiset rikosromaanit ahmaisee kerralla, satoi tai paistoi.

Liisa on kertojana mielenkiintoinen, hän on samanaikaisesti melko miellyttävä hahmo mutta myös varsinainen söhlääjä ja kova tyttö pyörtyilemään jännityksestä. Nuku, hyvin Punahilkka -romaanin kertoja, äidinkielenopettaja Ulla, on melko samanlainen kuin Liisa, joten Tenhunen osaa taitavasti kirjoittaa romantiikan nälkäiselle, pökräävälle ja haaveilevalle päähenkilölle myös vastavoimaisia luonteenpiirteitä. Liisa ja Ulla ovat molemmat samalla reippaita ja heillä on murhien selvittämiseen tarpeeksi rohkeutta ja uteliaisuutta. Päähenkilössä on näitä ristiriitaisuuksia ja silti – tai ehkä juuri siitä syystä! – he ovat eheitä ja uskottavia kertojia ja toimijoita.

Voin rehellisesti sanoa viihtyneeni kirjojen parissa ja saaneeni niistä muutakin kuin vain ajatuksia lepuuttavan lukukokemuksen. Juuri suomalaisuus, 70-luku ja valitut miljööt riemastuttivat. Ihmissuhdekuvaukset, whodunnit-jahti, lukijan mukaan ottaminen murhapalapelin kokoamiseen ja kertoja saavat minut lukemaan lisää Tenhusta ja suosittelemaan sitä lämpimästi myös blogini lukijoille.

Vielä huomio sähkökirjakokemusta:

En saata uskoa, että Tenhusen alkuperäiset kirjat ovat näin täynnä virheitä, joten vika täytyy olla digitalisoinnissa ja oikoluvun puutteessa. Miltei joka sivulla oli lyöntivirheitä ja kirjoitusvirheitä: välilyönnin tilalle oli tullut pisteitä, isoja alkukirjaimia oli keskellä virkkeitä, kirjaimia puuttui tai niiden tilalle oli tullut väärä kirjain, tavutus oli päin prinkkalaa ja kaiken kaikkiaan kirjat vilisivät niin paljon virheitä, että poikkeuksellisesti joudun huonoa työnjälkeä tässä arviossa ruotimaan. En puutu pikkuvirheisiin, sillä niitä on kirjassa kuin kirjassa, mutta vaikka kuluttajalle 6 euron hinta hyvästä kirjasta ei ole korkea, pitäisi ehdottomasti skannattu teksti käydä läpi ja oikolukea.

Elisa Kirja kaatui minulla monta kertaa ja sivut jäivät jumiin, mutta kaiken kaikkiaan muuten sähkökirjan lukeminen ja ulkomaille suomalaisen kirjallisuuden ostaminen kävi helposti.